aika lentää

mutta minä en.

Miten sitä saisi otteen omista tärkeimmistä asioistaan? Nyt työ sanelee tahdin ja muulle jää vain tähteet.

Tässä yksi lääke:

Liikunta. Joka päivä jotakin, vaikka kuinka pientä.

Ja lenkki, se on überdeluxe.

aamunnousu

Jo vuosia sitten opin aamujen autuuden. Väsyneenäkin aikainen ylösnousu on usein palkitseva kokemus.

Päivän kiireet eivät vielä ole vieneet mennessään. Pää on tyhjä, olo on levollinen ja latautunut. On aikaa ja tilaa pohdiskella mielessään monia maailman asioita.

Ikkunassa näkyy nousevan auringon kajo naapurin taloja vasten. Etäämmällä alkavat raksamiehet varovasti käynnistellä koneitaan. Ilma on raikas, mutta lämmin.

Vain vähän aikaa sitten herätys viideltä olisi ollut minulle rangaistuksista pahimpia. Varsinkin, kun yöunet ovat jääneet siihen runsaaseen neljään tuntiin. Kuitenkin, keskittymiskykyni on parantunut. Samoin kroppani ei enää samalla tavoin valita henkitoreissaan aikaista herätystä ja tuimaa puuroannostaan. Liikunnan lisäämisellä voi olla yhteytensä.

Mehua tiivisteestä, vitamiinipilleri ja voisilmä jo viilentyneessä puurokattilassa.

Kumman vähällä sitä ihminen pärjää.

Tässä tapauksessa vähemmän on enemmän.

työnarkomaani haaveilee

Sitä huomaa olevansa tosikkogeenein varustettu. Päässä ei pyöri juuri muuta kuin työ- ja opiskeluasioita.

Tekisi mieli saada aikaiseksi paljon, mutta aikaisemmasta poiketen myös jotain kunnollista. Viime vuosi meni enemmän ja vähemmän härväillessä vähän sitä sun tätä. Nyt pitäisi enemmän keskittyä olennaiseen.

Pitäisi ja pitäisi. Jääköhän vain aikeeksi. Niitä kyllä riittää.

Kyse on lyhyesti ja yksinkertaisesti ajankäytön onnistumisesta. Mutta kuinka voi välttää näyttäytymästä vain työhön keskittyvänä friikkinä, jos optimoi kaiken mahdollisen ajan jotenkin liittymään johonkin “hyödylliseen”?

Ihmeellistä, miten sitä yrittää kusettaa edes itseään, vaikka normijärjellä todeten peli on menetetty jo valovuosia sitten. En ole työnarkomaani, mutta jonkin sortin maanikko ilmiselvästi.

Ehkä se johtuu siitä, että on pitänyt opetella asioita vähän uudelleen. Ensin oli ryhtyminen hankalaa. Nyt on loppuunsaattaminen työlästä. Pitäisiköhän sitä vain hyväksyä putkiaivomaisuutensa ja ottaa asian kerrallaan. Mutta siihenkään luksukseen ei oikein olisi varaa.

Kesä on mennyt erilaisissa töissä. Herätys aamulla on usein puoli kuudelta. Vajaan kympin pyörämatka on odottanut puurolautasen tyhjennyksen jälkeen.

Aikaisemmin tällainen olisi ollut lähes sietämätöntä.

Mutta nyt sen kanssa on oppinut pärjäämään. Pakon edessä.

Mitenköhän sitä saisi itselleen päälle sellaisen positiivisen pakon, jonka voimin sitä osaisi järjestää arkensa niin, että asiat etenisivät. Ilman, että palaa loppuun.

Sitä odotellessa.

paluu arkeen

Kirjoittamiseni on vähän nuupahtanut. Kierto heräämisestä töiden kautta aivokuoletusta harrastamaan television ääreen on hämmentävän lyhyt.

Kuka sulkisi television puolestani?

Odotan digiaikaa kuin messiasta, sillä boksihankinta saa jäädä. Ehkä sitten joskus laitan tietokoneesta piuhan seinään ja hankin suuremman monitorin.

Sitä odotellessa voi vaikka – blogata.

Tämä vasta on elämää.